HAK

HELSINGIN ATLEETTIKLUBIN HISTORIAA:

OTTEITA ATLEETTIKLUBIN 100-VUOTISHISTORIIKISTA “VANHIN JA KAUNEIN 1891-1991”

Helsingin Atleettiklubin perustaja kirjansitoja Emil Karlson sai koulutuksen ammattiinsa Saksassa. Tällä matkalla hän tutustui myös voimailuun ja tunsi lajin välittömästi omakseen. Suomeen palattuaan hän päätti ystäviensä kanssa perustaa voimaurheiluseuran. Valmistelevassa kokouksessa olivat mukana Karlsonin lisäksi koristemaalari Gustaf Jansson, sekä konttoristit Frans Dahlberg, Frans Forslund ja Axel Frelander. Tämän kokouksen jälkeen suomen vanhin voimailuseura Helsingin Atleettiklubi perustettiin 23. helmikuuta 1891. Perustamiskokouksessa oli mukana 30 voimailusta kiinnostunutta miestä. Joukossa muunmuassa makkaratehtailija Carl Knief ja tuleva makeistehtailija Karl Fazer.

Ensimmäisen harjoittelusalinsa Atleettiklubi sai Venäläisen lukion voimistelusalista, nykyisen Mannerheimintien ja Lönnrotinkadun kulmasta. Klubilaiset harjoittelivat tiistaisin ja perjantaisin kello 21-23. Klubin alkuaikojen voimailulajeiksi tulivat paini, painonnosto, pyramidivoimistelu, nuijavoimistelu, vyöpaini ja kapulapaini. Klubilaiset olivat uranuurtajia myös jalkapallossa. Klubilla oli säännölliset jalkapalloharjoitukset jo kesällä 1902, jolloin Suomessa ei vielä ollut yhtään jalkapalloseuraa. Valmentajana oli englantilainen jalkapalloilija Bower.

Kapulapainia opetti ruotsalainen ammattipainija Arvid Andersson. Paini oli kuitenkin Atleettiklubin ensimmäisten vuosikymmenten vahvin laji. Painonnosto teki vasta tuloaan ja nyrkkeily oli klubilaisille vielä täyttä hebreaa. Perustan klubin painimenestykselle loi Puolalainen ammattipainija Ladislaus Pytlasinski, joka perehdytti klubilaiset ranskalaiseen eli kreikkalais-roomalaiseen painiin. Ranskalainen paini oli varsinaista mattopainia kun aikaisemmin painijat pyrkivät kellistämään vastustajansa seisovilta jaloilta. Painisääntöjä ei juuri tunnettu noina vuosina eikä paljon painorajojakaan. Painijat olivat järjestään isoja ja lihavia miehiä.

Ensimmäiseen julkiseen atletiikkanäytökseen Atleettiklubi uskaltautui jo puolitoistavuotiaana marraskuussa 1892. Näytös pidettiin Palokunnantaon juhlahuoneistossa. Yleisön joukossa oli myös juuri nimitetty valtioneuvos Sakari Topelius. Uusi Suometar kirjoitti klubin ensimmäisestä näytöksestä: “Varsinkin tuntui kirjanpainaja A. Waseniuksella olevan teräksiset jäntereet käsivarsissaan. Hän makasi selällään, nosti suorin käsin raskaan rautatangon, jonka molemmissa päissä oli kuulat, ja antoi kahden toverinsa riippua kuulien päällä. Tämän hän uudisti kahdesti, ja sai joka kerta suosionosoituksia. Näyte vyöpainiskelusta ei liioin ollut hullumpaa.”

Tämän voimailunäytöksen myötä alkoi kiihkeä sanailu lehtien palstoilla siitä onko voimailu terveellistä nuorille miehille. Erittäin innokkaaksi arvostelijaksi osoittatui yliopiston voimistelunopettaja Viktor Heikel, joka moneen otteeseen varoitteli nuoria miehiä tästä harrastuksesta, joka hänen mielestään oli “yksipuolista lihaskerroksen kasvattamista”. Hän kirjoitti Nya Pressenissä: “Koska kovin painavien punnusten nosteleminen on monelle amatöörille aiheuttanut ikäviä ruumiinvammoja myöskin maassamme, jossa tämä sportti on sangen nuori, katson velvollisuudekseni varoittaa ajoissa tästä ja muista sellaisista yksipuolisista ruumiinharjoituksista, joissa terveys, ryhti, järjestys ja sielunvapaus eivät edisty.” Tässä vaiheessa voimailun puolesta puhujaksi nousi kuitenkin Ivar Wilskman “Suomen urheilun isä”. Teoksessaa Suomen urheilut Wilskman ylisti Helsingin Atleettiklubia: “Tuskin yksikään maassamme perustetuista ruumiinharjoitusten hyväksi toimivista seuroista on kamariteoreetikkojen puolelta saanut osakseen niin paljon puolueellista ja ansaitsematonta arvostelua kuin Helsingin Atleettiklubi. Ja kuitenkin on tämä seura rehellisesti voimiensa takaa ja erittäin hyvällä menestyksellä toiminut mainitun aatteen levittämiseksi laajempiin kansanluokkiin. Se on tehtävänsä toteuttamiseksi valinnut välikeinon, painiskelun, joka on parhaimmaksi luettava, kun kyseessä on ruumiin kehittäminen kauniiksi, voimakkaaksi, kestäväksi ja työkelpoiseksi.”

Vuosisadan vaihteessa Suomen kansan suosikkiurheilulajeja olivat painin ohella voimistelu, hiihto ja ammunta. Esimerkiksi painonnostajana tunettu Karl Fazer oli niin monipuolisesti lahjakas urheilija, että hän voitti ensimmäisiä palkintoja myös voimistelussa, luistelussa, hiihdossa, soudussa ja ammunnassa. Vielä viisikymppisenä Fazer edusti Suomea ammunnassa Tukholman olympialaisissa 1912.

Suomen ensimmäiset Championikilpailut pidettiin huhtikuussa 1902. Ne olivat erikoiskisat, joihin saivat osallistua vain kyvykkäimmät painijat. Tämän kisan Atleettiklubin Carl Allén voitti. Hän oli myös etevä painivalmentaja. Valmentajana hän ehkä jättikin painavimman jälkensä suomalaisen voimaurheilun historiaan.

Maaliskuussa 1903 Suomessa arvioitiin ensimmäisen kerran, kenellä miehellä oli maan komein vartalo. Suomen ensimmäisen bodauskilpailun järjesti tietenkin Atleetiiklubi. Kilpailijoiden joukosta pyrittiin löytämään se, joka olisi paras “sopusuhtaisessa vartalonkehityksessä ja plastillisessa kauneudessa”. Klubilaiseten harmiksi Suomen ensimmäiseksi kehonrakennusmestariksi kruunattiin Ylioppilas voimistelijoiden Bruno Zilliacus. Klubin Carl Allén selvisi vasta toiseksi. Kilpailuun osallistui kaikkiaan 34 kehonrakentajaa.

Vuoden 1904 painin SM-kisat pidetiin Siltasaaren sirkusmaneesissa. Suomen painimestariksi tuli klubin tuleva kuuluisuus Verner Weckman, joka oli Allénin painioppilas. Kun Weckman vuotta aikaisemmin oli liittynyt klubiin, hän ei ollut painijan, vaan pelkkä voimamies. Mutta Weckman oppi nopeasti painimaan. Emil Karlson oli saanut painioppinsa Saksasta ja tuonut ne Suomeen. Mutta polyteknikko Verner Weckman sen sijaan matkusti Saksaan ja hämmästytti saksalaisia painijoita Carl Allénilta oppimillaan paininikseillä.

Jos Verner Weckman olisi paininut olympiakultaa pelkästään Lontoon kisoissa 1908, hän olisi ollut vain Helsingin Atleettiklubin ensimmäinen olympiavoittaja. Mutta koska hän voitti raskaassa keskisarjassa kultaa jo Ateenan välikisoissa vuonna 1906, Weckmanista tuli Suomen ensimmäinen olympiavoittaja. Hyvä näin, sillä Weckmanin painin maailmanmestaruus titteli oli mennyt jo Saksalaisten nimiin vuonna 1905, koska hän opiskeli ja harjoitteli silloin Saksassa.

Verner Weckman ja Yrjö Saarela Lontoon Olympialaisissa v. 1908

Atleettiklubi hallitsi painia Suomessa niin täydellisesti, että se järjesti lajin SM-kilpailut vuoteen 1907 saakka.

Klubi järjesti ensimmäiset Suomen mestaruuskilpailut painonnostossa 1904. Kilpailijat tempaisivat, punnersivat ja työnsivät punnuksia kummallakin kädellä vuorotellen ja molemmilla yhtäaikaa.

Paini oli kuitenkin suositumpi laji tuohon aikaan ja seuraavat painonnoston SM-kisat järjestettiin vasta 30-vuotta myöhemmin. Atleettiklubikin keskittyi painiin. Suomesta lähti 37 painijaa Tukholman olympialaisiin 1912. Viisitoista painijaa edusti klubin mustavalkoisia värejä. Yhtään kultamitalia klubilaiset eivät voittaneet näissä kisoissa, mutta toisen klubin kahdesta hopeasta voitti Ivar Böhling yhdeksän tunnin painin jälkeen.

HAK:n painijat Tukholman Olympialaisissa v. 1912

Painonnostokilpailujen osanottajat ja palkintotuomarit v. 1904

Kun Suomi oli saavuttanut itsenäisyyden ja aloittanut uuden vuosikymmenen, painonnosto ja nyrkkeily alkoivat painin rinnalla yhä enemmän vetää puoleensa atleettiklubilaisia. Monen vuoden hiljaiselon jälkeen Helsingin Atleettiklubi järjesti painonnostokilpailut 1932. Kaksi vuotta myöhemmin perustettiin Suomen Painonnostoliitto Atleettiklubin huoneistossa. Klubin aloitteesta on perustettu niin Suomen Painiliitto kuin Suomen Painonnostoliittokin. Liiton perustamisen jälkeen pidettiin ensimmäiset nykyaikaiset painonnoston Suomen mestaruuskilpailut. Kilpailujen tulokset jäivät ensimmäisiksi virallisiksi Suomen ennätyksiksi.

Klubin paini alkoi kuihtua kolmikymmenluvun lähetessä loppuaan. Sotien jälkeen sekä nyrkkeily että painonnosto ajoivat selvästi painin ohi. Nyrkkeily kuului klubin urheilulajeihin 1920-luvun puolivälistä lähtien. Jo sitä ennen klubilaiset olivat saaneet tutustua nyrkkeilyyn. Skotlantilainen mestarinyrkkeilijä David Lindsay vieraili Helsigissä talvella 1908. Klubin painimestari Carl Allén ja Eino Forsström osallistuivat Lindsayn nyrkkeilykurssille. Myöhempien vuosien kuuluisimpiin Atleettiklubin nyrkkeilijöihin kuului Gunnar Bärlund. Klubia edustaen hän saavutti amatöörikautensa suurimman voiton Budapestissa 1934 voittaessaan raskaansarjan Euroopan mestaruuden.

Gunnar Bärlund

Nyrkkeilijä Harry Siljander on toistaiseksi viimeinen klubin olympiamitalisti. Hän voitti pronssia Helsingin olympialaisissa 1952. Tämä oli kolmastoista klubilainen olympiamitalli.

Harry Siljander

Helsinkiläisnuorison tie kulki 1950-luvulta lähtien painista ja myöhemmin nyrkkeilystäkin itämaisiin kamppailulajeihin. Atleettiklubin naapurina Salmisaaren kaapelitehtaalla on 1990-luvulla Helsingin ju-jutsu klubin sali, jossa ju-jutsun lisäksi perehdytään kick-boxingiin.

Klubin ensimmäinen ja ainoa näisjäsen 90 vuoteen oli Emil Karlsonin tytär Mary Markelin, josta tuli klubilainen 1920-luvulla. Me nykyiset klubilaiset emme tiedä, harjoitteliko klubin ensimmäinen naisjäsen miesten kanssa. Vai oliko hän vain kannatusjäsen, joka keitti kahvia miehille ja hillitsi olemuksellaan miesten hurjimpia puheita klubin kokouksissa. Atleettiklubi avautui naisille vasta syksyllä 1980. Silloin klubi järjesti ensimmäiset voimannosto- ja kehonrakennuskurssit salillaan Nokian kaapelitehtaan vintillä Pursimiehenkadulla. Kurssit olivat tarkoitettu miehille, mutta pääsy ei ollut kielletty naisiltakaan. Kurssille osallistui viisi naista, jotka liittyivät samalla klubin jäseniksi. Keväällä 1981 klubi täytti 90 vuotta. Helsigin sanomissa oli silloin juttu klubin 90-vuotistaipaleesta ja naisbodauksesta. Muuta ei tarvittu. Aika oli kypsä naisten kehonrakennukselle. Klubin seuraaville voimannosto- ja kehonrakennuskursseille osallistui viisikymmentä naista, joista kolmisenkymmentä liittyi myös seuran jäseniksi.

Vuosituhannen viimeisen vuosikymmenen parhaasta saavutuksesta vastaa Jukka Parkkonen, joka antoi klubille 100-vuotislahjan voittamalla voimannoston nuorten maailman mestaruuden sarjassa yli 125 kiloa.

Viime vuosikymmenellä naisten määrä on hiukan hiipunut 1980-luvun alkuinnostuksesta mutta esimerkiksi useat HAK:n SM-mitaleista ovat vuosikymmenen loppupuolella tulleet naispainonnostajilta. Vuodesta 2000 eteenpäin ehdottomasti parhaista tuloksista on vastannut Seija Hunter, voittamalla veteraanien (35 – 39-vuotiaat) MM-kisoissa kaksi kultaa vuosina 2000 ja 2001 sarjassa 53 kg. Kultaisen mitalin lisäksi Seija nosti v. 2000 kaksi maailman ennätystä, työnnössä ja yhteistuloksessa. Myös nyrkkeilystä löytyy 2000-luvun alusta kaksi naissuomenmestaria ja useita suomenmestaruustason naisedustuksia.

HAK:N OLYMPIAMITALISTIT
kreikkalais-roomalainen paini

1906 Verner Weckman kulta
1908 Verner Weckman kulta
1912 Ivar Böhling hopea
1920 Edil Rosenqvist hopea
1920 Martti Nieminen pronssi
1924 Edvard Westerlund kulta
1924 Edil Rosenqvist hopea
1924 Kalle Westerlund pronssi
1928 Väinö Kokkinen kulta
1928 Edvard Westerlund pronssi
1936 Edvard Westerlund pronssi

vapaapaini
1924 Volmar Vikström hopea

nyrkkeily
1952 Harry Siljander pronssi

HAK:N MM-MITALISTIT
luistelu
1901 Fredrik Wathen kulta

kreikkalais-roomalainen paini
1921 Väinö Ikonen kulta
1921 Edil Rosenqvist kulta
1921 Martti Nieminen hopea
1921 Volmar Vikström hopea
1921 Edvard Westerlund pronssi
1922 Edvard Westerlund kulta
1922 Edil Rosenqvist kulta

nyrkkeily
1987 Jyrki Vierelä pronssi

voimannosto
1991 Jukka Parkkonen kulta

painonnosto, veteraanit
2000 Seija Hunter kulta
2001 Seija Hunter kulta
2005 Seija Hunter kulta

HAK:N EM-MITALISTIT
nyrkkeily
1934 Gunnar Bärlund kulta

painonnosto, veteraanit
2002 Seija Hunter kulta

penkkipunnerrus, veteraanit
2003 Kari Remes pronssi
2005 Kari Remes hopea

 

Helsingin Atleettiklubin säännöt ovat luettavissa täällä!